kuva

kuva

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

18/2016

Täällä on vietetty perinteistä äitienpäivää! Saimme mukaan juhlintaan myös Helmin mummot.
Helmi oli tällä kertaa oikein jaksavainen valokuvaustilanteessa ja hymykin irtosi!

Suurta kiitollisuutta tunnen tämän ilopillerin äitinä.






Helmi räppäsi Lallin avustuksella minulle äitienpäivän kunniaksi:

Jou..

Minun mutsi on ihan niin kuin joku rokkitähti,
Joskus siltä äänenkäyttö lapasesta lähti.
Ei kai näitä juttuja ympäriinsä levitellä saisi.
Mut et usko miten pahalta sen peiton alla haisi.
Oikeesti se on kyllä ihan sika cooli,
Mä nauran vedet silmissä ku sillä lentää huuli.
Mutsi siis on meidän perheen oma superhero,
Mut se ei mikään ihme oo ku sehän on niin - fiksu.

-hemppa-



Minulla on kyllä maailman ihanin (ja hulluin) perhe! Toivottavasti niin on osunut myös teidän jokaisen lukijan kohdalle.








sunnuntai 1. toukokuuta 2016

15-17/2016

Paljon on tullut kysymyksiä mitä meille kuuluu, kun ei kuulu mitään? Onko meillä kaikki hyvin?

Kyllä meillä kaikki on hyvin. Meillä on toisemme, koti, ystävät, työ jne. Mutta meillä on myös epilepsia. Joka tuntuu viihtyvän ihan liian hyvin. Ovelasti vaan muuttaa muotoaan vajaan viikon välein. Välillä huijaa häipyneensä ja juuri kun olemme laittaneet ovet säppiin ja vetäneet verhot ikkunoihin, niin yllätyyyys: epi on jälleen meillä.

Nyt on pakko myöntää, että hieman jo väsyttää. Ihan fyysisesti. Helmin epi on siitä ihmeellinen (kuulemma muillakin on) että vaikka päivät veivaisi jos jonkin näköistä kohtausta, niin illalla kun mennään nukkumaan, Helmi on ihan kuin ei epiä olisi olemassakaan. Hän höpöttää sängyssä ja nauraa ja on ihana, iloinen oma itsensä. Tämä on toki mukavaa, mutta hitsiläinen kun nukkuakin tarvitsisi. Ei paljoa naurata puolen yön aikoihin Helmin ilonkiljahdukset, kun tietää, että vajaan viiden tunnin kuluttua soi herätyskello. Ja kaiken kukkuraksi aamuyön tunteina usein tulee kouristuksia. Ole siinä sitten pirteänä töissä nukuttuasia kolme tuntia. EN OLE!

Minä tarvitsen unta, paljon unta. Minusta tulee hirviö jos en saa nukuttua. En jaksaisi väsyneenä yhtään mitään extraa. Ja nyt täytyy jaksaa tuota epiä. Se ei todellakaan ole Helmin vika. En minä Helmille voi kiukutella. Enkä töissä (ainakaan paljoa). Jäljelle jää Lalli, jee, sepä onkin reilua. Onneksi hän selviää vähemmillä unilla, mutta ei häntäkään voi mitenkään superpirteäksi nyt kuvailla. Mutta hän ei muutu monsteriksi, on ehkä vaan vähän hiljaisempi ja hitaampi.

Olenkin päättänyt alkaa nyt itsekkääksi. En aio revetä tuhanteen osaan. En sanoa kaikkeen kyllä. Perheeni eteen toki teen kaiken ja venyn äärimmilleen, mutta siihen vedän rajan. Jos minä en voi hyvin, ei voi kukaan lähellänikään, ja sitä minä en halua.

En toki tarkoita, että unohtaisin lähipiirini (johon luen valtaisan määrän ihmisiä 1000 kilometrin säteellä). Mutta saatan unohtaa lähettää synttärilahjan, saatan olla vastaamatta puhelimeen sen soidessa (jos esim. juuri sillä hetkellä olen sulkenut epin ja kaiken muun häiritsevän ulkopuolelleni ja katson bachelor suomea), saatan jopa sanoa ei, ihan mihin vaan, jos siltä tuntuu.
Enkä aio tuntea siitä huonoa omaatuntoa. Koska aina eniten tässä maailmassa merkitsee Helmi!

Aion nimittäin selättää tämän tilanteen. Tavalla tai toisella. Aina nämä ovat joskus loppuneet. Nyt ei vaan moneen vuoteen ole ehkä ollut näin rankkaa. Enkä muista milloin olisin ollut näin väsynyt.
Onneksi menemme kohti kesää. Aurinko auttaa paljon (tosin ei Helmiä nukkumaan).




Tässä vähän tunnelmia Helmin yhden tyyppisestä kohtauksesta:







Niin ja blogiakin päivitän silloin kun jaksan....