Aika vaan menee kuin iltamissa. Jalat tuskin maata ehtivät koskettaa tän elämän pyörähdyksissä, eikä oikeastaan ole mitään uutta raportoitavaakaan.
Geenivirheen kanssa emme ole edenneet. Tai sen verran, että Helmillä on holterointi lokakuun alkupuolella, tämän jälkeen pääsemme kardiologin juttusille ja sitten marraskuussa tapaamme neurologin.
Neidin vointi ei ole kovinkaan kaksinen. Kohtausta pukkaa liian kanssa. Viime aikoina ne ovat olleet pääasiassa poissaoloja silmäräpsyjen ja kielivärveen kera, mutta on myös nähty tajupois-tyyppistä settiäkin ihan kiitettävästi. Ja kun kuitenkin mielessämme mietimme, että onko tämä nyt aivoista vai sydämestä johtuvaa, niin... No paljon päässä pyörii kaikenlaista. Joutavaakin, eikä ne pään pyörremyrskyt nyt sanottavasti helpota omaa oloa.
Onneksi kuitenkin päivisin voi paeta töihin. Ja onneksi sielläkin on sellainen vauhti, että voi kevyesti unohtaa olevansa erityistarpeisen lapsen äiti. Tai ainakin uskotella itsellensä unohtavansa...
Silti, kuten aina ennenkin, näissä pyörityksissä elämme meidän omaa arkeamme. Mitä muuta voisimme? Onneksi on arki ja rutiinit, ne pitävät meidät raiteillaan.
Onneksi on myös idän ihmeet, jotka käyvät hoitamassa extrakotityöt (ikkunanpesut ja muut) ja kuljettavat Hempalle puolukat ja mustikat. :)
Tärkeintä on, että tukka on hyvin! :)
Kiitos ihanan kampaajamme, joka jaksaa käydä Helmin
peikkopehkoa siistimässä...
Joku öttiäinen hyökkäsi Helmin kimppuun.
Kukaan ei ollut todistamassa hyökkäystä ja
onneksi patitkin hävisivät.
Raju reaktio joka tapauksessa.
Arkea rytmittävät myös jumpat.
Kuvasta ehkä voi huomata, että kohtaukset vievät
tytöstä parhaan terän.
Ystävä pelastaa, vaikka tilanne olisi mikä.
